Viha ja Yksinäisyys

Edellisessä kirjoituksessa mainittua jatkuvaa kilpailua ja vertailua kuulee usein pidettävän lähtökohtaisesti myönteisenä piirteenä ihmisissä ja se koetaan eräänlaiseksi edellytykseksi ihmisen kehitykselle. Tämä näkökulma toki voi pitää paikkansa tietyissä erityisesti materiaalisen tuotannon ja osaamisen kehitysaskelissa. Kilpailun ja vertailun ideologiassa kilpailu ja kehitys nostetaan kuitenkin itseisarvoksi ja päämääräksi sinänsä. Kilpailun mukana syntyy edellisessä tekstissäkin mainittujen ryhmien kaltaisia joukkoja, kuten voittajat, häviäjät, pienituloiset, rikkaat, onnekkaat, yksinäiset, luuserit, johtajat, alaiset, työläiset, omistajat yms. Joukkoihin asetutaan, tai päädytään sen mukaan miten ollaan kilpailussa pärjätty ja millaiset lähtökohdat on kilpailutilanteeseen saatu. Kilpailun seurauksena syntyneiden ryhmien välille ei synny solidaarista yhteistyötä, vaan joukkojen välistä toiseutta korostava, vertaileva ilmapiiri, koska joukkojen toteaminen keskenään tasavertaisiksi ja yhdenveroisiksi sotisi koko kilpailun ideaa vastaan.

Vai mitä?

Jos hallitseva ideologia painottaa kilpailua ja toiseutta korostavaa vertailua arvona sinänsä, niin silloin myös yksilön arvo yhteisössä määräytyy helposti hänen ”kilpailukykynsä” mukaan. Vai kuinka? Tällöinhän käy niin että ihmisyyden arvo ja päämäärä unohdetaan täysin. Kilpailu pakottaa näkemään ihmiset eriarvoisina eikä tällöin voida olettaa yhtäläistä ja tasavertaista ihmisarvoa olevan olemassakaan. Kilpailun mukaan aina joku on parempi kuin toinen. Joku kuuluu voittajiin ja joku häviäjiin, kaikki eivät voi olla yhtä aikaa voittajia. Tässä tilanteessa on turha edes puhua ihmisyyden ja ihmisenä olemisen päämäärästä sinänsä. Eli siitä, että mikä päämäärä tukisi yhtäläistä ja tasavertaista ihmisyyttä. Miten pitäisi toimia, että omalla toiminnallaan toteuttaisi omaa ihmisarvoaan siten että samalla edistäisi itsen ja muiden mahdollisuutta elää mahdollisimman tasavertaisen ihmisarvoista elämää? Mikä päämäärä on ihmisyyden päämäärä?

Eli rautalangasta väännettynä; Miten pitää olla että olisi onnellinen ja edistäisi samalla muidenkin onnellisuutta?

Tähän on helppo vastata että vastauksia on yhtä monta kuin on ulostusaukkojakin, mutta kilpailun ja toiseuden ideologiassa näin ei ole, koska tässä ideologiassa kysymystä ei edes esitetä. Koska kilpailu ideana lähtökohtaisesti sotii kaikkea tasavertaisuutta vastaan, se ei kysy; Miten kilpailu välineenä voi edistää ihmisen päämäärää? vaan se kysyy; Miten ihminen välineenä voi edistää kilpailun päämäärää? Tästä voi toki olla monta mieltä, mutta mielestäni se on nähtävissä ja itsestään selvää. Korjatkaa toki jos olen pahasti hakoteillä.

Miten kilpailu sitten aiheuttaa yksinäisyyttä ja sitä kautta vihaa?

Yhteisössä joka perustuu kilpailuun ja toiseuteen syntyy ihmisten välinen luottamuspula. Yksilö ei koskaan voi täysipainoisesti luottaa toiseen, jos heillä ei lähtökohtaisesti ole yhtäläistä päämäärää, vaan he ovat automaattisesti keskenään kilpailijoita ja täten pakotettuja asettamaan toisensa ja itsensä keskenään eri joukkoihin sen perusteella kuinka hyvin ovat kilpailussa menestyneet. Tässä systeemissä ihmiset eivät siis koskaan ole täysin yhtäläisesti ihmisiä, vaikka olisivat kuinka läheisiä, koska he lähtökohtaisesti ovat kaikenkattavan kilpailun välineitä, eivätkä he jaa täten keskenään yhteistä päämäärää. Kilpailutilanteessa toinen pyrkii saamaan kilpailuetua toisen kustannuksella, joten toisen etu on toiselta pois.

Tämä lähtökohta luo toiseutta korostavan, vertailevan etäisyyden ihmisten välille ja vaikeuttaa todellisen luottamuksen syntymistä. Kun ihmisen silmissä kaikki muut ovat ”toisia” johtaa se siihen että ihminen on yksin. Yksin oleva ihminen ei voi luottaa kehenkään vaan hän näkee toiset yksilöt vastustajinaan, joiden syytä on hänen itsensä onnettomuus. Kun yksilön onnellisuus perustuu hänen kykyynsä olla kilpailun väline ja hänen mahdollisuutensa päästä kilpailuun mukaan määritellään sen perusteella miten muut kilpailijat hänen luomiaan mielikuvia arvottavat, niin päästään taas tilanteeseen, niin miten ihminen voi olla vastuussa omasta onnellisuudestaan ja ihmisyydestään? Mitä muuta ihminen voi tehdä, kuin syyttää ”toisia” jos hän kokee tuskaa?

Ihminen on (useimmiten) hyvin pitkälti laumaeläin ja täten ihmisyyteen kuuluu suuressa määrin vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, erilaisissa ihmisyhteisöissä. Ihmiselle on tärkeää rakastaa. Eli kokea rakkautta jotain kohtaan ja ottaa vastaan rakkautta. Jos ihminen ei kykene rakastamaan, tai saamaan osakseen rakkautta, ihminen on yksin ja onneton. Tästä syystä ihminen pelkää yksinjäämistä eli tilannetta missä hän jää vaille mahdollisuutta rakastaa ja olla rakastettu. Kilpailuun ja toiseuteen perustuvassa ideologiassa rakkauttakin on luonnollisesti varattu vain osalle yksilöistä, sen mukaan miten hyvin he onnistuvat kilpailussa suoriutumaan ja mihin joukkoon he sen perusteella sijoittuvat. Koska rakkauskin on saavutettavissa vain kilpailun kautta, joutuu ihminen tässä tapauksessa jatkuvasti pelkäämään yksinjäämistä ja rakkaudesta vaille jäämistä.

Palkoa ei luonnollisesti saa kilpailutilanteessa näyttää, koska se on heikkouden merkki ja täten ihminen joutuu jatkuvasti tuntemaan itsensä heikoksi, joka tunne luonnollisesti lisää hänen pelkoaan häviämisestä ja yksinjäämisestä entisestään. Ihminen vertailee jatkuvasti itseään ”toisiin” eli kilpailijoihinsa ja näkee heissä ominaisuuksia jotka ovat ylivertaisia häneen nähden. Ihminen pyrkii saamaan rakkauden osakseen osoittamalla kilpailukykyään toisille ihmisille luomiensa mielikuvien avulla ja jos toiset eivät hyväksy näitä luotuja mielikuvia ja hän siten häviää kilpailussa, niin ketä muuta hän voisi enää syyttää, kun niitä ”toisia”. Toisia jotka eivät hyväksyneet häntä. Toisia jotka kilpailivat häntä vastaan. Toisia joihin hän ei voinut luottaa koska he olivat hänen vastustajiaan eivätkä todellisia liittolaisiaan yhteisen päämäärän edessä.

Ihminen syyttää muita ja hän alkaa kokea heitä kohtaan vihaa, koska viha luo voiman tunteen ja viha peittää pelon ja vihan voimalla ihminen käy uuteen taistoon. Valmistautuu kilpailuun entistä tehokkaammin entistä suuremmalla tunteella, joka ei ole rakkaus vaan viha. Näin ihminen tavoittelee itselleen rakkautta vihan voimalla ja kun hän ei tällä suurella vihan voimalla tehdyllä kilpailusuorituksella saakaan toisilta vastaukseksi rakkautta vaan pelkoa ja vihaa, niin miten ihminen sitten reagoi? Huomaako hän että menetelmä ei toimi? Tajuaako hän että vihaamalla ei synny rakkautta? Ei. Hän on kilpailuideologian läpäisemä ja ajattelee, että epäonnistumisen kohdatessa täytyy vaan yrittää kovemmin ja niin hän kokoaa itseensä entistä suuremman annoksen katkeruutta, pelko ja vihaa lähtee uudelleen kamppailuun toisia vastaan ja rankaisee toisia siitä että he eivät ole antaneet hänelle rakkautta. Näin hän toimii, hän toimii yksin.

No mitäs sitten? Mitä sitten pitää tehdä?

Otan tähän pienen loppukevennyksen ja siteeraan Thich Nhat Hanhia, kuuluisaa Vietnamilaista ajatteliaa ja kirjailijaa, joka sanoo muun muassa että; Olemme itse ensisijaisesti vastuussa vihastamme. Uskomme kuitenkin naiivisti, että kärsimme vähemmän, jos pystymme sanomaan tai tekemään jotakin rangaistaksemme toista ihmistä.

Kiitoksia. Tästä aiheesta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s