Nurkkapöydässä on tilaa!

Huutelija sai ensi-iltansa keskiviikkona Kulttuuritalo Valveella, Kirjavaa Kulttuuria tapahtumassa. Yleisöä oli oikein runsaasti ja esitys onnistui muutenkin aivan hyvin. Oli hienoa keskustella esityksen jälkeen muutaman katsojan kanssa esityksen herättämistä ajatuksista ja kokemuksista. Ilmeisesti Huutelija oli onnistunut puhuttelemaan ainakin osaa katsojista, kutakin eri tavalla.

Kiitokset vielä ensi-iltayleisölle!

Huutelijan esitykset jatkuvat huomenna 10.12. Kiimingin kirjastolla klo: 12.00 Luvassa on ensi-iltaa hieman hillitympi ja intiimimpi esitys.

Seuraavalla viikolla Huutelija rantautuu Tukikohdalle pe 16. klo 19.00 ja Kulttuuribingolle la 17. klo 19.00 Kaikki tähän mennessä varmistuneet esitysajat ja paikat voit käydä katsomassa Esitys sivulta.

Alla vielä muutamia kuvia kenraaliharjoituksesta ja Eeva Kauppisen (Kaleva) arvio ensi-illasta.

Castrosta ja lahjoista

Huutelija esityksen näkökulmaksi vihapuheeseen on muotoutunut ”kuuluminen”. Kuuluminen on ihmisten välistä toimintaa, jota voi tehdä hyvin monella eri tavalla, voimakkuudella ja etäisyydellä. Kuulua voi jonnekin ja jossakin. Tärkeintä on että kuuluu. Huutelija koettaakin napata kiinni niistä hetkistä, jolloin ihmiselle syntyy pelko, ettei hän kuulukaan.

Yksi ihmisten välisen kuulumisen tapa on lahjojen antaminen.

Joulun lähestyessä täytyy taas ryhtyä potemaan huonoa omaa tuntoa omasta kyvyttömyydestä keksiä mielestään kekseliäitä ja mielenkiintoisia lahjoja läheisille. Pitkän pohdinnan ja etsimisen jälkeen nälkäisenä ja väsyneenä kassajonoon mennessä valitut lahjat alkavat tuntua valjuilta ja huonoilta vaihtoehdoilta. Samalla alkaa pohtia että yritänkö minä nyt saada lahjaa antaessani hyväksyntää vain itselleni, vai oikeasti ilahduttaa läheistä hienolla lahjalla? Lahjakkaasti ihmisolento osaa kääntää näinkin iloisen asian, kuin lahjojen hankinnan tragediaksi, jonka seurauksena tuntee itsensä itsekeskeiseksi kyynikoksi jonka suhteessa elämään itseensä on perustavanlaatuinen ammottava aukko.

Onneksi lahjojen kanssa voi aina lohduttautua ajatuksella että lahjan anto itsessään on merkityksellinen tapahtuma ja osoitus välittämisestä. Lahjan huolellinen ja ajatuksen kanssa tehty paketointi voi myös olla merkittävässä roolissa lahjan merkityksellisyyden lisäämisessä.

Ala-asteikäisenä sain kaveriltani syntymäpäivälahjaksi valtavan ison painavan pahvilaatikon jonka pohjalta, sanomalehtien alta löytyi isoja kiviä ja niiden seasta moottoripyörälehti. Vaikka moottoripyörälehti oli sinällään erittäin hyvä ja sen hetkisiin kiinnostuksenkohteisiini mainiosti sopiva lahja, en muista mitään lehdestä tai sen sisällöstä, mutta paketin ja erityisesti sen avaamisen muistan selvästi, koska se oli jännittävää ja hauskaa.

Ihmiset kertovatkin usein pitävänsä lahjojen saamisesta. He saattavat myös mainita pitävänsä lahjoista, mutta sehän ei varsinaisesti tarkoita mitään tiettyä selkeästi määriteltyä esinettä, palvelua, toimenpidettä, valuutta tai muuta. Vai mitä? Lahja? ”Pidän lahjoista!” Eli mistä?

Eli onko kyseessä juuri se että ihmiset pitävät lahjan saamisen, tai lahjan antamisen toimituksesta itsessään? Onko lahja vain väline jolla toteutetaan paljon merkittävämpi ja oleellinen teko, eli lahjan anto? Voiko lahja olla lahja, ilman lahjan antamisen toimenpidettä? Hmm.. Tulipas tästäkin näennäisestä itsestäänselvyydestä kirjoitettua huomattavan ylipitkä alustus.

No niin.

Vielä jouluakin lähemmässä tulevaisuudessa siintää Huutelija – esityksen ensi-ilta. Se on muuten 7.12. Kulttuuritalo Valveella. Tässä vaiheessa produktion valmistusta, kaikki on vuorokauden ajasta ja verensokerin määrästä riippuen joko todella selkeää ja mahtavaa, tai hirvittävä virhe ja katastrofi.

Esityksen tekemiseen ilmaantuu samankaltaisia ongelmia kuin lahjojen hankintaan. Alkaa miettiä että ovatko nämä minun valintani ja ratkaisuni oikeasti hyviä ja mielenkiintoisia? Onko niillä katsojille jotain merkitystä, vai koetanko minä vain hankkia itselleni hyväksyntää ja mahdollisesti ihailua näillä valinnoillani?

Mieleen juolahtaa ajatus että ovatko nämä aiemmin suurta innostusta herättäneet ideat mielestäni hyviä ideoita siksi että koen niiden olevan oikeasti mielenkiintoisia keinoja käsitellä valittua aihetta, vai ovatko ne mielestäni hyviä siksi, että arvelen niiden miellyttävän katsojia.

Lisäksi mielessä mellastaa jatkuva ristiriita aiheen selkeän käsittelyn ja omien esteettisten mielikuvien välillä. Eli pitäisikö minun nyt sitten myös keskittyä ennen kaikkea käsittelemään tätä vihapuheaihetta, kun olen sen kerran valinnut, vain saanko keskittyä tekemään lähinnä kohtauksia jotka esteettisesti miellyttävät minua, vaikka en ihan varma olisikaan siitä miten selkeästi ne käsittelevät aihetta.

Täytyykö esityksen käsitellä aihetta vai riittääkö että se on hieno ainakin jollain tavalla?

Äh!

Luin tässä pari päivää sitten lehtijuttua jossa ihmiset kertoilivat kokemuksiaan juuri edesmenneen Fidel Castron tapaamisesta, tai hänen näkemisestään. Yksi haastateltavista kertoi olleensa syvästi vaikuttunut ollessaan paikanpäällä kuulemassa Castron pitämän kolmituntisen puheen. Haastateltava ei ollut ymmärtänyt puheesta sanaakaan, koska Castro oli puhunut espanjaa, jota haastateltava ei osannut, mutta tämä pikkuseikka ei ilmeisesti ollut haitannut kokemusta.

Mielestäni tämä uutinen oli todella mielenkiintoinen ja kertoo paljon ihmisten välisestä kuulumisesta ja sanotaanko jopa kuuluvuudesta. En halua ottaa millään tavalla kantaa Castroon ihmisenä enkä hänen aikaansaannoksiinsa, mutta jos joku on kuunnellut hänen puhettaan kolme tuntia suuresti vaikuttuneena, tajuamatta sanaakaan, niin voisi ajatella, että hän on ollut jossain mielessä lahjakas pitämään puheita ja kuulumaan. Onko Castron puheenpitämistavassa itsessään ollut jotain hyvin merkittävää riippumatta sisällöstä, vai onko hän vaan ollut nokkela käyttämään yleisöä miellyttäviä temppuja ja konsteja varmistaakseen kuuluvuutensa?

Onko puheen sisällöllä siis ollut mitään merkitystä tälle haastateltavalle?  Pitäisikö puheiden sisällöillä yleensä olla jotain merkitystä, vai onko puhe aina ennen kaikkea toimenpide jonka suorittamisen tapa ja se kelle ja miten se kohdistetaan paljon tärkeämpää, kuin se mistä puhutaan?

Pitäisiköhän minunkin tässä vaiheessa unohtaa esityksen sisällön pohtiminen ja keskittyä puhtaan intuitiivisesti siihen miten sen välitän? En haluaisi kuitenkaan että tämä välittäminen sisältäisi vippaskonsteja ja temppuja, joilla katsojat harhautetaan viihtymään. Haluaisin sen olevan oivaltavaa, hämmentävää ja asioita mielenkiintoisella tavalla yhdistelevää. Jos onnistun siinä omasta mielestäni, niin onko se merkityksellistä teoksen kannalta? Mikä on merkityksellistä teoksen kannalta?

Miten minun esitykseni kuuluu ja mihin?

Lahja. Onko lahjalla sisältö vain siksi että se voitaisiin antaa? Kumpi on tärkeämpi, sisältö vai antamisen tapa?

Esitys. Onko esityksellä sisältö vain siksi että se voidaan esittää? Kumpi on tärkeämpi, sisältö vai esittämisen tapa?

Semmosta. Tulkaahan katsomaan!

Huutelija – Oceanissa 26.11.

 

ocean-kuvaHuutelijasta pieni maistiainen huomenna De Gamlas Hemissä (Kirkkokatu 54, Oulu) klo: 18.00 aikoihin. Samalla pääsee nauttimaan muustakin esittävästä taiteesta Tanja Råmanin kehollisen installaation muodossa ja näkee myös Kaija Hinkulan ja Mika Kiviniemen Lumo Light Festival Oulua varten valmistaman Ocean teoksen. Tervetuloa!

Tietoa tapahtumasta ja Oceanista alla:

https://www.facebook.com/events/956401144504513/

https://www.facebook.com/events/610430775827906/

Kuuluuko!

Huutelijasta ei ole hetkeen kuulunut mitään, koska olen joutunut keskittymään voittopuolisesti esityksen valmistamiseen, enkä ole ehtinyt kirjoitella tänne ajatuksia, tai muutakaan höpinää.

Tänään Huutelija käy Rovaniemellä Vitus-festivaalien klubilla ( https://vitusfestivaali.com/ ) demoamassa yhtä osaa esityksestä. Laitan myöhemmin tänne komemuksia ja ajatuksia mitä demo-esityksen ja ensimmäisen yleisökontaktin pohjalta nousi.

Tässä alla maistiaisena pieni luontodokumenttimainen alustus/intro.

Kuuluuko!

 

Heureka! Vihaa ja Väkivaltaa

Yksinäisyys saa nyt hetkeksi väistyä väkivallan tieltä. Mietiskelin kirjoittaessani että miten voisin tehdä esityksestä sellaisen että se ei sisältäisi tippaakaan väkivaltaa? Vihaa käsitellessä kun osa kohtauksista tai toimenpiteistä pyrkii väkisinkin olemaan luonteeltaan ainakin jossain määrin väkivaltaisia. Pohdin vihan ja väkivallan suhdetta ja sitä että missä määrin ne ovat toistensa edellytyksiä.

Mietin että olisiko hauskaa luoda esitystä varten eräänlainen mielikuvituksellinen vihaton ja väkivallaton utopia, josta esitys kertoisi, tai johon se olisi sijoitettu. Ajatus tuntui mukavalta, mutta myös aika hankalalta. On aika vaikea yrittää kuvata ihmisen toimintaa fiktiivisesti mielenkiintoisella tavalla jos ei saa käyttää lainkaan vihaa tai väkivaltaa. Herää kysymys että onko lopputulos silloin millään tavalla samaistuttava? Onko se enää varsinaisesti ihmisen toimintaa, jos siihen ei sisälly tippaakaan minkään tyyppistä vihaa tai väkivaltaa? En väitä kyynisesti ihmisen olevan vain läpeensä vihalla kyllästetty väkivaltainen olento, mutta miettikää milloin olette viimeksi nähneet näytelmän, esityksen, elokuvan, tv-ohjelman, tai lukeneet kirjan joka ei sisällä hitustakaan näitä edellä mainittuja elementtejä?

Rohkenen siis esittää seuraavan, vähän hupsulta ja naiiviltakin kuulostavan kysymyksen, mutta en ole ainut joka tätä on tiedustellut. Eli: Miten päädytään maailmaan ilman vihaa ja väkivaltaa ja onko se ihmisten maailma?

Lueskelin tässä taannoin Albert Einsteinin päiväkirjoista ja kirjeistä koottua kirjaa, jossa pääpainona oli Einsteinin sodan vastainen aktivismi. Kirja sisälsi osan legendaarista kirjeenvaihtoa Einsteinin ja Sigmund Freudin välillä. Kirjaan oli sisällytetty ensimmäinen Einsteinin Freudille lähettämä, kysymyksen sisältänyt kirje ja Freudin vastaus siihen.

(luvassa ulkomuistin perusteella tehtyä vapaata referointia)

Kirjeessään Einstein tiedusteli Freudilta, ei enempää eikä vähempää kuin että miten sotahulluus, eli halu sotia saataisiin revittyä irti ihmisistä. Einstein varmaankin toivoi vilpittömästi että aikansa suurin korvien välin asiantuntija pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen ”Heureka” – huudon arvoisen oivalluksen, jota voisi käyttää aseena sotaa vastaan. Luettuaan Freudin vastauksen Einstein tuskin huudahti kuuluisaa fraasia, mutta tuskin jäi täysin kylmäksikään. Freud vastasi kirjeeseen ehkä jopa hieman alentuvasti ja piti kysymystä jokseenkin hassuna.

Sotahulluudella Freud otaksui Einsteinin viittaavan väkivaltaan ja totesi väkivallan olevan luontainen osa ihmisen tapaa kilpailla elämänedellytyksistä sekä ratkoa ongelmia ja siten väkivallan olevan mitä suurimmassa määrin osa ihmisyyttä itseään. Eli pyrkimys ihmisen itsensä muuttamiseen jollain tavalla oli Freudin mielestä turhaa. Ainoa vaihtoehto väkivallan ja siten myös sotien ehkäisyyn oli Freudin mielestä pyrkiä koulutuksen ja sivistyksen kautta kehittämään ihmisten tietoisuutta, sekä lisätä yhteenkuuluvuudentunnetta ihmisten välillä, koska yhteenkuuluvuudentunne ehkäisi Freudin mielestä tarvetta käyttää väkivaltaa toista kohtaan. Freud siis koki (yksinkertaistettuna ja vapaasti tulkittuna) että ihmisten välinen toiseus ja tietämättömyys olivat tekijöitä, jotka saivat ihmiset sotimaan ja loivat tarpeen käyttää vakivaltaa toista kohtaan.

Kuulostaa jokseenkin itsestään selvältä, vai mitä?

Slavoj Zizek taas puhuu subjektiivisesta ja objektiivisesta väkivallasta. Subjektiivinen väkivalta sisältää kaikki suorat väkivallanteot (terroriteot, fyysinen väkivalta, uhkailu, vihapuhe yms.) Objektiivinen väkivalta taas pitää sisällään rakenteelliset toimintatavat, jotka luovat edellytykset subjektiivisen väkivallan puhkeamiselle. Eli se on ikään kuin näennäisen neutraalia, sosiaalisesti hyväksyttyä toimintaa, joka tosiasiallisesti luo väkivaltaa aiheuttavia tekijöitä ihmisten välille. Objektiivinen väkivalta on siis ikään kuin “rauhan tila”, jonka subjektiivinen väkivalta rikkoo.

Tältä pohjalta ajateltuna kyse on siitä että elämme järjestelmässä joka rakenteellisen, objektiivisen väkivallan keinoin luo ihmisten välille eriarvoisuutta ja toiseutta ja siten aiheuttaa väkivaltaa. Vai? Eli me ihmiset toimiessamme järjestelmässämme, osana omaa yhteisöämme toteutamme arkisilla toimillamme objektiivista väkivaltaa, joka toimii pohjana subjektiivisen väkivallan puhkeamiselle ihmisten välillä. Onko näin?

Jos päätellään että ”näin se on!” ja pidemmittä puheitta lähdetään ongelmaa ratkaisemaan, niin miten se ratkaistaan ja mitä asialle tehdään?

Freud käski edistää sivistystä kouluttamalla ihmisiä. Myös Zizek on samoilla linjoilla ja varoittaa ryhtymästä hätiköityihin toimenpiteisiin. Zizekin mukaan ihmisillä kun on tapana vaatia ”välittömiä toimenpiteitä” kohdatessaan subjektiivista väkivaltaa ja näillä toimenpiteillä taas on tapana aiheuttaa vain rutkasti lisää objektiivista väkivaltaa, erilaisten ihmisiin kohdistuvin rangaistuksin, rajoituksin yms. keinoin. Täten Zizek:kin ehdottaa kärjistetysti tulkittuna, että subjektiivista väkivaltaa kohdatessa ei tulisi tehdä varsinaisesti mitään, vaan keskittyä pelkästään opiskelemaan niitä syitä jotka aiheuttavat väkivallan.

Pitää siis opiskella. Heureka! …. Vai saako tähän huutaa näin? Ja mitäs sitten kun on opiskellut?

Muuttuuko oma toiminta automaattisesti vähemmän väkivaltaa aiheuttavaksi? Eikö opiskelun avulla opita tiedostamaan omia tekoja ja maailmassa esiintyviä ilmiöitä ja sen kautta tulla kykeneväisiksi ainakin jossain määrin tahdonvaraisesti muuttamaan omaa toimintaa parempaan suuntaan? Näinkö se on, vai olenko ihan hakoteillä? Pitäisikö jotain konkreettista silti tehdä?

No tässä vaiheessa voisin taas iloisesti hyödyntää suurta vihan asiantuntijaa Thich Nhat Hanhia ja todeta hänen sanojaan lainaten että ”Kaikki mitä teemme tai sanomme vihaisina, aiheuttaa vain lisää vahinkoa. Kun olemme vihaisia, meidän tulisi yrittää olla tekemättä ja sanomatta mitään.” Hän kehottaakin hoivaamaan omaa vihaa kuin pientä itkevää lasta ja käyttämään vihan sekä väkivallan välttämiseen muun muassa tietoista hengittämistä ja kävelyä, sekä toisen ihmisen aitoa ja rakastavaa kuuntelemista.

Ei kuulosta hirveän vaikealta. Heureka??? Vai kuulostaako sittenkin?

Kiitoksia lukijalle. Laittakaa ihmeessä kommenttia, tai kysymyksiä, jos joku tekstissä jäi mietityttämään tai ärsyttämään, tai jos tulkintani ovat täysin hanurista ja virheellisiä. Mukaviakin asioita voi kirjoittaa, mutta ei ole pakko.

Viha ja Yksinäisyys

Edellisessä kirjoituksessa mainittua jatkuvaa kilpailua ja vertailua kuulee usein pidettävän lähtökohtaisesti myönteisenä piirteenä ihmisissä ja se koetaan eräänlaiseksi edellytykseksi ihmisen kehitykselle. Tämä näkökulma toki voi pitää paikkansa tietyissä erityisesti materiaalisen tuotannon ja osaamisen kehitysaskelissa. Kilpailun ja vertailun ideologiassa kilpailu ja kehitys nostetaan kuitenkin itseisarvoksi ja päämääräksi sinänsä. Kilpailun mukana syntyy edellisessä tekstissäkin mainittujen ryhmien kaltaisia joukkoja, kuten voittajat, häviäjät, pienituloiset, rikkaat, onnekkaat, yksinäiset, luuserit, johtajat, alaiset, työläiset, omistajat yms. Joukkoihin asetutaan, tai päädytään sen mukaan miten ollaan kilpailussa pärjätty ja millaiset lähtökohdat on kilpailutilanteeseen saatu. Kilpailun seurauksena syntyneiden ryhmien välille ei synny solidaarista yhteistyötä, vaan joukkojen välistä toiseutta korostava, vertaileva ilmapiiri, koska joukkojen toteaminen keskenään tasavertaisiksi ja yhdenveroisiksi sotisi koko kilpailun ideaa vastaan.

Vai mitä?

Jos hallitseva ideologia painottaa kilpailua ja toiseutta korostavaa vertailua arvona sinänsä, niin silloin myös yksilön arvo yhteisössä määräytyy helposti hänen ”kilpailukykynsä” mukaan. Vai kuinka? Tällöinhän käy niin että ihmisyyden arvo ja päämäärä unohdetaan täysin. Kilpailu pakottaa näkemään ihmiset eriarvoisina eikä tällöin voida olettaa yhtäläistä ja tasavertaista ihmisarvoa olevan olemassakaan. Kilpailun mukaan aina joku on parempi kuin toinen. Joku kuuluu voittajiin ja joku häviäjiin, kaikki eivät voi olla yhtä aikaa voittajia. Tässä tilanteessa on turha edes puhua ihmisyyden ja ihmisenä olemisen päämäärästä sinänsä. Eli siitä, että mikä päämäärä tukisi yhtäläistä ja tasavertaista ihmisyyttä. Miten pitäisi toimia, että omalla toiminnallaan toteuttaisi omaa ihmisarvoaan siten että samalla edistäisi itsen ja muiden mahdollisuutta elää mahdollisimman tasavertaisen ihmisarvoista elämää? Mikä päämäärä on ihmisyyden päämäärä?

Eli rautalangasta väännettynä; Miten pitää olla että olisi onnellinen ja edistäisi samalla muidenkin onnellisuutta?

Tähän on helppo vastata että vastauksia on yhtä monta kuin on ulostusaukkojakin, mutta kilpailun ja toiseuden ideologiassa näin ei ole, koska tässä ideologiassa kysymystä ei edes esitetä. Koska kilpailu ideana lähtökohtaisesti sotii kaikkea tasavertaisuutta vastaan, se ei kysy; Miten kilpailu välineenä voi edistää ihmisen päämäärää? vaan se kysyy; Miten ihminen välineenä voi edistää kilpailun päämäärää? Tästä voi toki olla monta mieltä, mutta mielestäni se on nähtävissä ja itsestään selvää. Korjatkaa toki jos olen pahasti hakoteillä.

Miten kilpailu sitten aiheuttaa yksinäisyyttä ja sitä kautta vihaa?

Yhteisössä joka perustuu kilpailuun ja toiseuteen syntyy ihmisten välinen luottamuspula. Yksilö ei koskaan voi täysipainoisesti luottaa toiseen, jos heillä ei lähtökohtaisesti ole yhtäläistä päämäärää, vaan he ovat automaattisesti keskenään kilpailijoita ja täten pakotettuja asettamaan toisensa ja itsensä keskenään eri joukkoihin sen perusteella kuinka hyvin ovat kilpailussa menestyneet. Tässä systeemissä ihmiset eivät siis koskaan ole täysin yhtäläisesti ihmisiä, vaikka olisivat kuinka läheisiä, koska he lähtökohtaisesti ovat kaikenkattavan kilpailun välineitä, eivätkä he jaa täten keskenään yhteistä päämäärää. Kilpailutilanteessa toinen pyrkii saamaan kilpailuetua toisen kustannuksella, joten toisen etu on toiselta pois.

Tämä lähtökohta luo toiseutta korostavan, vertailevan etäisyyden ihmisten välille ja vaikeuttaa todellisen luottamuksen syntymistä. Kun ihmisen silmissä kaikki muut ovat ”toisia” johtaa se siihen että ihminen on yksin. Yksin oleva ihminen ei voi luottaa kehenkään vaan hän näkee toiset yksilöt vastustajinaan, joiden syytä on hänen itsensä onnettomuus. Kun yksilön onnellisuus perustuu hänen kykyynsä olla kilpailun väline ja hänen mahdollisuutensa päästä kilpailuun mukaan määritellään sen perusteella miten muut kilpailijat hänen luomiaan mielikuvia arvottavat, niin päästään taas tilanteeseen, niin miten ihminen voi olla vastuussa omasta onnellisuudestaan ja ihmisyydestään? Mitä muuta ihminen voi tehdä, kuin syyttää ”toisia” jos hän kokee tuskaa?

Ihminen on (useimmiten) hyvin pitkälti laumaeläin ja täten ihmisyyteen kuuluu suuressa määrin vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, erilaisissa ihmisyhteisöissä. Ihmiselle on tärkeää rakastaa. Eli kokea rakkautta jotain kohtaan ja ottaa vastaan rakkautta. Jos ihminen ei kykene rakastamaan, tai saamaan osakseen rakkautta, ihminen on yksin ja onneton. Tästä syystä ihminen pelkää yksinjäämistä eli tilannetta missä hän jää vaille mahdollisuutta rakastaa ja olla rakastettu. Kilpailuun ja toiseuteen perustuvassa ideologiassa rakkauttakin on luonnollisesti varattu vain osalle yksilöistä, sen mukaan miten hyvin he onnistuvat kilpailussa suoriutumaan ja mihin joukkoon he sen perusteella sijoittuvat. Koska rakkauskin on saavutettavissa vain kilpailun kautta, joutuu ihminen tässä tapauksessa jatkuvasti pelkäämään yksinjäämistä ja rakkaudesta vaille jäämistä.

Palkoa ei luonnollisesti saa kilpailutilanteessa näyttää, koska se on heikkouden merkki ja täten ihminen joutuu jatkuvasti tuntemaan itsensä heikoksi, joka tunne luonnollisesti lisää hänen pelkoaan häviämisestä ja yksinjäämisestä entisestään. Ihminen vertailee jatkuvasti itseään ”toisiin” eli kilpailijoihinsa ja näkee heissä ominaisuuksia jotka ovat ylivertaisia häneen nähden. Ihminen pyrkii saamaan rakkauden osakseen osoittamalla kilpailukykyään toisille ihmisille luomiensa mielikuvien avulla ja jos toiset eivät hyväksy näitä luotuja mielikuvia ja hän siten häviää kilpailussa, niin ketä muuta hän voisi enää syyttää, kun niitä ”toisia”. Toisia jotka eivät hyväksyneet häntä. Toisia jotka kilpailivat häntä vastaan. Toisia joihin hän ei voinut luottaa koska he olivat hänen vastustajiaan eivätkä todellisia liittolaisiaan yhteisen päämäärän edessä.

Ihminen syyttää muita ja hän alkaa kokea heitä kohtaan vihaa, koska viha luo voiman tunteen ja viha peittää pelon ja vihan voimalla ihminen käy uuteen taistoon. Valmistautuu kilpailuun entistä tehokkaammin entistä suuremmalla tunteella, joka ei ole rakkaus vaan viha. Näin ihminen tavoittelee itselleen rakkautta vihan voimalla ja kun hän ei tällä suurella vihan voimalla tehdyllä kilpailusuorituksella saakaan toisilta vastaukseksi rakkautta vaan pelkoa ja vihaa, niin miten ihminen sitten reagoi? Huomaako hän että menetelmä ei toimi? Tajuaako hän että vihaamalla ei synny rakkautta? Ei. Hän on kilpailuideologian läpäisemä ja ajattelee, että epäonnistumisen kohdatessa täytyy vaan yrittää kovemmin ja niin hän kokoaa itseensä entistä suuremman annoksen katkeruutta, pelko ja vihaa lähtee uudelleen kamppailuun toisia vastaan ja rankaisee toisia siitä että he eivät ole antaneet hänelle rakkautta. Näin hän toimii, hän toimii yksin.

No mitäs sitten? Mitä sitten pitää tehdä?

Otan tähän pienen loppukevennyksen ja siteeraan Thich Nhat Hanhia, kuuluisaa Vietnamilaista ajatteliaa ja kirjailijaa, joka sanoo muun muassa että; Olemme itse ensisijaisesti vastuussa vihastamme. Uskomme kuitenkin naiivisti, että kärsimme vähemmän, jos pystymme sanomaan tai tekemään jotakin rangaistaksemme toista ihmistä.

Kiitoksia. Tästä aiheesta lisää seuraavassa kirjoituksessa.