Viha ja Ideologia 2

(jatkoa edelliseen)

Niin mikä on se ideologia jota kaikkien ei ole mahdollista toteuttaa ja täten olla täysivaltaisia toimijoita yhteisössämme?

Rohkenen esittää että elämäntapaamme värittää muiden muassa eräänlaiseen toiseuden ideologia. Mikä sitten on toiseuden ideologia? Seuraavaksi hajanainen pyrkimys hahmotella tätä ideologiaa ja kysymys
; onko se tällainen?

Toiseuden ideologia ei hyväksy Kantin kategorisen imperatiivin ehdotusta että ”Ihmiseen tulisi aina suhtautua päämääränä sinänsä, ei koskaan välineenä”. Toiseuden ideologia ei kysy ”mikä tekee minusta ihmisenä arvokkaan?” Toiseuden ideologia kysyy ”miten arvokas olen verrattuna toisiin?” Kysymys on siis myös kaiken kattavan kilpailun ideologiasta, mutta toiseuden ideologia ei rajoitu pelkästään kilpailuun sinänsä. Toiseuden ideologiassa emme kilpaile lähtökohtaisesti ihmisyytemme perusteella tasavertaisina kilpakumppaneina, vaan me luokittelemme itsemme ja toisemme erilaisiin toisistaan irrallaan oleviin ryhmiin ja tasoihin, sen mukaan millaisen mielikuvan kykenemme herättämään muissa ihmisissä. (tässä ei ole kyse ihmisten keskenään muodostamista aitoon vuorovaikutukseen perustuvista yhteisöistä tms. ryhmistä)

Ryhmät kilpailevat tietysti myös keskenään, mutta tärkeintä on että ryhmään kuulumisen perusteella määritellään ketkä ylipäätään voivat osallistua kilpailuun. Ryhmät sijoitetaan eräänlaiseen mielivaltaiseen järjestykseen, jonka toiseen päähän sijoittuvat eivät ole kelpoisia kilpailemaan ja toisessa päässä olevilla ei ole tarvetta kilpailla. En ala näitä kaikkia ryhmiä tässä nyt luettelemaan, sikäli kun se edes on mahdollista, koska useat niistä ryhmistä ovat mielikuviin pohjaavasta luonteestaan johtuen hankalasti sanallistettavissa ja hyvin abstrakteja, mutta otan esimerkiksi mielestäni suurimman ja selkeimmän, monia muita, pienempiä ryhmiä sisällään pitävän ryhmän eli kuluttajat.

Suurin osa ihmisistä esimerkiksi suomessa luokitellaan kuluttajiksi. Kuluttajat ovat ryhmä jonka jäsenet mahtuvat mukaan kilpailemaan, jos eivät satu kuulumaan samalla johonkin toiseen ryhmään, johon kuuluminen estää ehdottomasti mukaan pääsemisen. Kuluttajan selkeimpänä tunnusmerkkinä voi pitää sen pyrkimystä hankkia ja käyttää raivokkaasti erästä kilpailuvalttia, eli ostovoimaa. (ostovoima on niin herkullinen termi että käyttäisin sitä tässä vaikka se ei liittyisi aiheeseen mitenkään) Ostovoima! Kuka on ostovoimakkain? Oikea ostovoimanpesä! Ostovoimakkuudella on suuri merkitys kykyymme vaikuttaa tässä yhteiskunnassa, koska ideologiamme pohjalta olemme luoneet yhteisömme sellaiseksi, että vaikuttaminen yleensä mielletään lähestulkoon aina vähintään välillisesti joko taloudelliseksi vaikuttamiseksi, tai ainakin talouteen vaikuttamiseksi.

Tässä kohdassa asia meneekin mielenkiintoiseksi toiseuden ideologiaa toteuttavassa kaikenkattavaan kilpailuun perustuvassa yhteisössämme. Tässä yhteisössä ei kilpailla ottamalla vastuuta ja työskentelemällä itsensä ja oman ihmisyytensä eteen aikaansaaden välittömiä tuloksia tai pyrkiäksemme luomaan itsellemme ja muille ihmisarvoisemman ja ihmisyyttä arvona sinänsä kunnioittavan elämän. (näitä päämääriä toki sisältyy moniin ihmisten tekemiin toimintoihin, mutta ne eivät ole yleisesti toimintaa leimaavia päämääriä)

Toiseuden ideologiaan kuuluu tapa kilpailla itsestämme luomien mielikuvien avulla. Me pyrimme luomaan itsestämme mahdollisimman myönteisellä tavalla erottuvan mielikuvan ja toivomme sitten että joku toinen valitsisi meidät toisten joukosta tämän mielikuvan perusteella ja antaisi, ikään kuin lahjana meille meidän oikeutemme kuulua toimijoiden joukkoon, työn, luottamustoimen, opiskelupaikan yms. kautta. Mikäli meille ei anneta mitään näistä edellisistä, olemme yhteiskunnan meille tarjoaman avun varassa ja voimattomia.

Yhteiskunnassamme täytyy ensin opiskella vuosikausia ja tulla erilaisten toimenpiteiden avulla mielellään usean erityisosaamista vaativan alan osaajaksi ennen kuin on valmis ryhtymään varsinaiseen työhön ja tässäkään vaiheessa tärkeintä ei tunnu olevan ihmisen varsinainen kyky tai halu tuottaa toiminnallaan välitöntä lisäarvoa itselleen ja ympärillä oleville ihmisille. Tässäkin vaiheessa ihmisen täytyy luoda itsestään ulkoistettu, suhteessa muihin kilpailijoihin toiseutta korostava mielikuva, jonka perusteella hänet arvioidaan ja jonka perusteella hänelle mahdollisesti myönnetään oikeus olla toimija, antamalle hänelle työ- tai opiskelupaikka, myöntämällä hänelle laina, ostamalla hänen valmistamansa tuote tai palvelu, menemällä kuuntelemaan hänen konserttiaan tms. Työn tuottaman välittömän lisäarvon merkitys sen vaikuttavuuden mittarina on hämärtynyt ja tilalle on tullut työn arvon mittaaminen sen mukaan kuinka paljon sen avulla kyetään lisäämään ostovoimaa ja saamaan myönteistä mielikuviin perustuvaa huomiota. Tällaisessa ympäristössä vaikuttaa helposti merkityksettömältä ryhtyä puuhaamaan mitään, koska sillä ei välttämättä ole välitöntä vaikutusta omaan toimeentuloon, eikä se herätä tarvittavaa huomiota.

Vastuu omasta toimijuudesta on ikään kuin luovutettu toisille, eikä sitä oteta itselle tai omalle yhteisölle. Tämän vastuun ja kyvyn rajoittamisen kautta annamme vallan itsestämme ja oman arvomme määrittämisestä toisille. Tämän mukaan oma onnellisuutemme ja arvomme eivät ole kiinni itsestämme ja yhteisön hyväksi tekemistämme toimista, vaan siitä mitä olemme muiden silmissä ja millaiseen kategoriaan meidät asetetaan.

Jos syystä tai toisesta et onnistu tässä mielikuvapelissä, ovat kätesi täysin sidotut. Ja jos kätesi ovat sidotut, niin mitä muuta voit tehdä? Pyytää että joku irrottaisi kätesi? Itkeä? Liittoutua toisten sidottujen kanssa? Alistua? Vihata? Huutaa?

 

Onko tämä edellä mainittu todellista? Olemmeko me hukanneet itseltämme kyvyn ottaa vastuuta ja luovuttaneet sen ”toisille”? Millaiseen ryhmään itse kuulun? Aiheuttaako elämäntapamme, yhteiskuntajärjestyksemme ja mahdollisesti tiedostamattomasti toteuttamamme ideologia meille suurta tuskaa ja toisiin kohdistuvaa vihaa? En tiedä, mutta materiaalisen hyvinvointimme lisääntymisestä huolimatta ihmisryhmien väliset jännitteet ja henkinen pahoinvointi ainakin tilastollisesti kasvaa. Jotain kai voisi siis tehdä toisinkin.

Vai mitä?

Kuka tästä mahdollisesta muutoksesta on vastuussa ja miten se vastuu tulisi ottaa kannettavaksi ja kuinka voimme näihin asioihin toimillamme vaikuttaa?

Kiitos lukijalle. (pahoittelut erityisen hajanaisesta ja epäjohdonmukaisesta tekstistä)

Seuraavassa kirjoituksessa Vihasta ja Yksinäisyydestä, sekä niistä erilaisista ryhmistä.

Viha ja ideologia 1

Slavoj Zizek on esittänyt mielestäni mielenkiintoisen näkökulman yhteiskunnassa esiintyvän vihan syntyyn. Taannoiset Tottenhamista alkunsa saaneet Englannin mellakat ovat herättäneet paljon keskustelua yhteiskunnan tilasta ja siitä miten ja miksi tällaisia ilmiöitä pääsee esiintymään. Silmittömän vakivallan ja vihan syiksi on esitetty monia eri tekijöitä. Syinä nähdään tuloerojen ja eriarvoisuuden kasvu, sekä näistä johtuvien jännitteiden lisääntyminen ja lopulta kipinänä kuivaan heinäpaaliin epäselvä ampumatapaus jossa poliisin toimesta surmattiin 29-vuotias mies. Keskustelua ja ihmetystä tapahtumiin liittyen on herättänyt kuitenkin vihan ja väkivallan tapa, sekä sen kohdistuminen. Syntyneissä mellakoissa poltettiin autoja, rikottiin ja ryösteltiin kauppoja, liikkeitä yms. eivätkä lopulta kaikki mellakoihin osallistuneetkaan olleet suhteellisesti erityisen huono-osaisia (jos tällaista epämääräistä ja tympeää termiä voi tässä käyttää.) Mielenkiintoisinta on kuitenkin toimenpiteiden kohteet ja niiden valinta. Mellakkajoukkojen tuhotessa ja ryöstäessä liikehuoneistoja, pahoinpidellessä ihmisiä, polttaessa autoja ja huutaessa ja riehuessa kadulla herää kysymys; mikä tämä toimenpide lopulta on luonteeltaan? Mihin sillä pyritään? Jos se on vihan ja väkivallan osoitus jotain vastaan, niin ketä ja mitä?

Olen kuullut mielipiteitä joiden mukaan kyseessä on vain ihmisen alkukantainen tapa ja halu lähteä toteuttamaan silmitöntä vakivaltaa sopivan tilaisuuden sattuessa. Eli silloin kun se poikkeustilanteen salliessa on näennäisesti hyväksyttyä. Tämä kuulostaa jokseenkin keskenjääneeltä ajatukselta, eikä se oikeastaan anna minkäänlaista vastausta yhtään mihinkään kysymykseen.

Zizek esittää (korjatkaa jos olen mielestänne tulkinnut hänen sanojaan väärin) että viha kumpuaa ihmisen kyvyttömyydestä toteuttaa vallitsevaa ideologiaa. Eli jos ihminen syystä tai toisesta on asemassa, jossa hänen on mahdotonta toimia yhteisössä vallitsevan ideologian mukaisesti, hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa osallistua toiminnallisesti, kuin silmittömän väkivallan kautta.

Eli (tulkintani mukaan) kyse ei näin ollen olisi suoranaisesti materiaalisen elintason heikkouden, tai yksilön hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden vähäisyyden välittömästä vaikutuksesta vihan syntyyn, vaan siitä että yksilö ei joko omaa, tai koe omaavansa niitä vallitsevan ideologian vaatimia edellytyksiä ja/tai resursseja olla toimija yhteisössä. Täten yksilö on konkreettisesti syrjässä. Poissa pelistä. Ja jos mikään rakentava vaihtoehto, jonka yksilö kokisi olevansa kykeneväinen yhteisölleen tarjoamaan, päästäkseen sen täysivaltaiseksi jäseneksi, ei kelpaa yhteisön toteuttaman ideologian normeihin ja vaatimuksiin, niin mikä on se viimeinen. Mikä on viimeinen keino olla toimija, jos muut keinot ovat poissuljettuja? Väkivalta.

Viha ja väkivalta eivät itsessään tietenkään koskaan ole rakentavia ja niiden kautta saadut aikaansaannokset ovat puhtaan tuhoavia, joten oletettavasti (mikäli näin ajatellaan) tällöin merkitystä on ainoastaan väkivallan kohteella ja sillä miten väkivallan tekoa ja sen kohdistamista tulkitaan yhteisössä. Viha ja väkivalta leimataan helposti vain yksilön ongelmista johtuvaksi somaattiseksi sivuoireeksi, jota täytyy lääkitä hoidolla tai pyrkimyksellä auttaa yksilöä antamalla hänelle mahdollisuuksia olla täysivaltainen toimija yhteisössä. Tämä sinällään näennäisesti empaattinen ja humaani näkökulma sulkee kokonaan pois väkivallan konkreettisen kritiikin vallitsevaa ideologiaa kohtaan.

No mikä se ideologia tässä tapauksessa sitten oikein on?

Mikä on meidän länsimaisen sivistyksemme keskuudessa vallitseva hallitseva ideologia, jota osa ihmisistä on kykenemättömiä toteuttamaan ja siksi kokevat suurta väkivaltaan johtavaa vihaa? Siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Vastuuta ja vihaa 2

Taiteessa on usein pyrkimyksenä yhdistellä erilaisia kulttuurillisia elementtejä uudessa kontekstissa, jossa niitä voi tarkkailla keskenään vuorovaikutteisina, tai ristiriitaisina osasina. Monesti tällainen toiminta voidaan nähdä hyökkäyksenä valittua kulttuuria ja sen edustajia kohtaan, tai ainakin tämän kulttuurin hyväksikäyttönä. Esimerkkinä voisi mainita Jenni Hiltusen Grind teoksen, (twerkkausta saamelaispuvussa) jonka merkityksistä ja sen loukkaavuudesta tai tavasta käyttää kulttuurista merkkiä hyväksi halventavalla, tai muuten väärällä tavalla on kiistelty laajasti.

Tietyt tahot ovat loukkaantuneet, mutta taiteilija sanoo ettei ollut tarkoitus loukata tai kommentoida saamelaiskulttuuria.

No niin! Mitäs nyt? Loukkaako teos siis vai ei?

Jos teoksessa esitetty sisältö itsessään loukkaa kulttuuria, tai käyttää sitä väärällä tavalla hyväkseen, tarkoittaako se sitä, että teos olemassaolollaan on myös loukkaava, vai tuoko teos tämän ilmeisesti yleisenä pidetyn kulttuuristen elementtien hyväksikäytön esiin sellaisessa kontekstissa, jossa sitä on helppo tarkastella ja tarttua asiaan? Eli nostaako teos tämän epäkohdan esiin? Onko itsessään arvokasta että aiheesta on noussut keskustelua, vaikka keskustelu on usein kohdistunut teokseen ja sen päämääriin sinänsä, eikä aina ilmiöön laajemmin, (vaikka on siitäkin puhuttu). Onko teoksen sisällön eräs arvoista nimenomaan se, että siinä on loukkaavaa materiaalia? Vai onko tämä tulkinta tarpeeton ja pitäisikö teokseen suhtautua puhtaan esteettisesti, pyrkien siirtämään kaikki ideologinen ajattelu sivuun?

Mikä on henkilön, joka kokee tulleensa loukatuksi tunnereaktio, sen syntymekanismi ja mitä taideteoksesta loukkaantuminen yleensäkin tarkoittaa? Syntyykö henkilössä viha, koska hän kokee tulleensa, vihatuksi? syrjityksi? halveksituksi? jätetyksi yksin? Mikä pelko herää henkilössä hänen loukkaantuessaan? Onko teos loukatessaan ihmistä (tahallisesti, tai tahattomasti) toiminut rakentavana, keskustelua avaavana, ihmisyyttä ja ihmisarvoa eteenpäin vievänä toimenpiteenä ja tuotoksena, vai onko se jäänyt muilta osin arvoltaan merkityksettömäksi syystä tai toisesta provosoimaan pyrkiväksi (jälleen kerran tahalliseksi tai tahattomaksi) hyökkäykseksi ihmisryhmää, kulttuuria ja/tai ihmisyyttä kohtaan?

Onko tällä kysymyksenasettelulla ylipäätään mitään tekemistä teoksen taiteellisen arvon kanssa, vai onko kyse vaan harmillisesta ulkotaiteellisesta sattumasta, joka teosta leimaa ja peittää sen todellisen luonteen? Miten tämän teoksen ja taideteosten yleensäkin arvoa ja merkityksiä voidaan tulkita tässä valossa? (jos ei oteta huomioon näkemystä että taiteella sinällään olisi jonkinlainen yleispätevä itseisarvo ja kyseenalaistamaton merkitys riippumatta sen sisällöstä ja estetiikasta)

Usein kuulee käytävän keskustelua jossa taiteen tarpeellisuus ja arvo sinänsä kyseenalaistetaan tai jopa kiistetään voimakkaasti. Taiteella ja taiteilijoilla ei koeta olevan kovin suurta merkitystä yhteisömme toimivuuden kannalta ja erityisesti taiteeseen kohdistuvia rahallisia panostuksia yhteisistä varoista pidetään hukkaan heitettyinä pennosina. Taidetta ja taiteilijoita kohtaan tunnetaan suuria antipatioita ja jopa vihaa.

Katsotaanpa asiaa yleisesti kansakuntien poliittisen historian näkökulmasta. Ei tarvitse kulkea kovinkaan kauas maantieteellisesti tai ajallisesti, kun jo löytää lukemattomia esimerkkejä taiteen ja taiteilijoiden toiminnan voimakkaasta rajoittamisesta. Jätän nyt yksilöidyt tapaukset tarkemmin erittelemättä ja uskon lukijan tietävän mitä tarkoitan.(esim. Pussy Riot, M. A. Numminen, Mukka yms.) Jos taide koetaan niin suurena uhkana jonkun hallitsevan tahon tai yhteisön olemassaololle, että sille asetetaan tiukkoja rajoituksia, säädetään sen tekemiseen lakeja ja sen tekijöitä suljetaan vankilaan tai jopa salamurhataan, herää kysymys; miten näin merkityksettömän asian vaimentamiseksi viitsitään nähdä niin paljon vaivaa? Miten näin merkityksetöntä ilmiötä ja sen edustajia kohtaan voidaan tuntea niin voimakasta vihaa? Onko kyse siitä että tietynlainen taide koetaan aidosti uhkana yhteisön hyvinvoinnille, vai aiheuttaako pelkoa taiteen tapa olla välittämättä vallitsevasta ideologiasta, tai esittää sille vaihtoehtoja kyseenalaistaen samalla ideologian tarpeellisuuden. Ideologian sohiminen kun järkyttää usein perustavalla tavalla yhteisön hierarkiaa ja toiminnan motiiveja. (tästä aiheesta tarkemmin seuraavassa artikkelissa, joten jätetään ideologiat sikseen ja palataan niihin myöhemmin)

Joten.

Edelliseen pohjaten koen raa’asti yleistäen, että taide ja erityisesti sen tekeminen toimintana yleensä on usein hyvinkin merkityksellistä puuhaa. En kuitenkaan oleta että taiteen tekemisen seurauksena syntyvät teokset, tai muut tuotokset olisivat automaattisesti kyseenalaistamatta arvokkaita. Jotta taide voisi lunastaa merkityksellisyytensä, täytyy sen tekemisen tapaan sisältyä tietty vapaus, joka mahdollistaa aidon hämmästelyn, pohdinnan ja tunteiden tutkimisen. Tätä vapautta nauttiessa herää kuitenkin ällöttävä ja iänikuinen kliseinen kysymys vastuusta. Vapaudella mahdollistetaan intuitiivinen lähtökohta jolla parhaimmillaan löydetään uusia ja mielenkiintoisia näkökulmia ihmiseen ja ilmiöihin. Vapaus jättää myös tekijän itsensä valinnaksi päättää, onko lopputulos rakentavaa, hajottavaa, näkemyksiä uudistavaa, vai vanhoja toistavaa mantraa. Vai onko se todellisuudessa ihmisen itsensä päätettävissä, koska omista sisäisistä päämääristään on hyvin hankala olla täysin perillä ja ihmisten erilaisuuden huomioon ottaen, reaktioita on etukäteen lähes mahdoton ennustaa.

Tämän kysymystulvan pohjalta on hyvä siirtyä vihdoin itse aiheeseen. Seuraavassa artikkelissa pohdintaa Vihasta ja ideologiasta.

Vastuuta ja vihaa 1

Aloitan pohtimalla työni merkitystä ja siihen liittyvää vastuuta.

Minulle on myönnetty julkisin varoin palkattujen virkamiesten päätöksellä työskentelyapuraha, jonka turvin minun pitäisi tuottaa vihaa ja erityisesti vihapuhetta käsittelevä teossarja. Olen siis ikään kuin vapaaehtoisesti velvoitettu käyttämään taiteellista vapauttani aikaansaadakseni ihmisille kokemuksia, jotka pohjaavat edellä mainitun aiheen mielenkiintoiseen käsittelyyn.

Eli mitä minä teen? Jaarittelen vihasta ilmiönä? Luettelen eri tavoin vihan aikaansaamia tapahtumia ihmiskunnan historiassa? Paheksun esteettisesti vihapuhetta somessa? Jankutan tylsästi vihan turmiollisesta vaikutuksesta? Toistan saarnaten psykologien teorioita vihan syntymekanismeista? Representoin omaa vihaani kehollisesti yhteiskunnalliskulttuurillisessa kontekstissa? Ennen kaikkea, tiedänkö mihin pyrin ja pitääkö minun tietääkään?

Taiteella on suuri merkitys sosiaalisesti vähemmän hyväksyttyjen tunnereaktioiden ja käyttäytymismallien ilmaisussa. Taiteen avulla voi tuoda provosoivalla tavalla esiin vallitsevasta hallinnosta ja kulttuurista riippuen, poliittisesti epäkorrekteja tuntemuksia ja mielipiteitä fiktion suoman etäännytyksen turvin. Yksilöistä irrotetut Ilmiöt ikään kuin puetaan eräänlaisen kulttuurisidonnaisen mallinuken päälle ja asetetaan näyteikkunaan katseltavaksi ja arvioitavaksi. Etäännyttämällä ja estetisoimalla voidaan taata, ettei vahvat, tai groteskitkaan ilmaukset loukkaa ketään yksilöä sinänsä, vaan kyseessä on puhtaasti objektiivinen toimenpide ihmisten käyttäytymisen ja tunne-elämän tutkailemiseksi.

Vai mitä?

Puppua.

Todellisuudessa taide on aina vain jokin toimenpide, tai tuotos jonka etuliitteeksi on asetettu sana ”taide”. Se voi olla mitä suurimmissa määrin juuri sitä mitä edellisessä kappaleessa kuvailin, mutta toisessa tapauksessa se voi olla voimakkaasti poliittinen ase, jota käytetään apuna hyökkäyksessä tarkoin harkittuun kohteeseen

Kun kyseessä on viha ja vihapuhe, ei voi olla ajattelematta vastuuta suhteessa siihen mitä tuleva teokseni edustaa; edellä mainittua näyteikkunaa vai sen jälkeen kuvattua aggressiivista propagandaa (eli ihmisvihaa). Haaveenani on näyttää ihmisten kokema viha vain lapsellisena pelon aikaansaamana harhana, joka mahdollistaa pelkäämisen jatkamisen ilman sen kohtaamista. Tämän itsestäänselvyyden voi tuoda esiin niin monella tavalla, että lopputuloksena saattaa hyvinkin olla kehäpäätelmämainen vihanpurkaus ihmisluontoa kohtaan yleensä. Onko se sitten huono juttu vai onko se ihan riittävä juttu? Mistäs sen tietää. Joka tapauksessa en haluaisi teoksen jäävän vaan toteavalle, ”näin se on” tasolle.

Esimerkki.

Keskustelimme ystävien kesken näkemistämme kuvista, joissa oli hyökkäyksen kohteeksi joutuneita naisia. Naisten kasvoille oli heitetty happoa, koska he olivat oletettavasti käyttäytyneet jonkin patriarkaalisen elämänkatsomuksen oppien vastaisesti, tai ainakin tätä ideologiaa edustavan miehen halun vastaisesti. Tunnustin ääneen että ensireaktioni kyseisten kuvien näkemiseen oli väkivaltafantasia teon tehnyttä, minulle tuntematonta henkilöä kohtaan. Tunsin suurta kihelmöivää halua ottaa tämän happohyökkääjän pää käsiini, hakata hänen kasvojaan ruuvimeisselillä (talttapää) ja huutaa että ”miltä nyt tuntuu.” Eli nähdessäni vihan vallassa tehdyn hirvittävän ihmisyyttä loukkaavan rikoksen jäljet, reaktioni oli halu suorittaa itse lähestulkoon samankaltainen teko. Mitä tämä kertoo minusta, tai ihmisistä? (En koe olevani täysin yksin alkeellisten vihareaktioideni kanssa ja siksi uskallan asian tässä mainitakin.)

Miksi minussa ei herännyt halu saada aikaan jotain hyvää tätä kamalaa vääryyttä kokenutta henkilöä kohtaan, tai tehdä jotain lisätäkseni ihmisten hyväntahtoista hyväksyntää toisiaan kohtaan, vaan minussa heräsi väkivaltainen halu satuttaa ja käyttää voimaa hajottavalla tavalla?

Kognitiivisen psykologian termiä (pahoittelut toistuvasta todennäköisestä termien väärinkäytöstä) hyväksikäyttäen voisin kutsua tätä reaktiota ajatusvääristymäksi; epäjohdonmukaiseen käyttäytymiseen johtavaksi ajattelutavaksi. Haluanko siis teokseni olevan vihainen propagandistinen hyökkäys vihaa kohtaan, vai pyrkimys kohdata vihan takana oleva pelko ja pyrkiä näkemään todellinen vaihtoehto edellä esitetylle ajatusvääristymälle. Kumpaa pyrkimystä haluan edustaa? No vastauksena kysymykseen, haluaisin teoksen olevan ihmisen puolella, ei ketään vastaan.

Miten se sitten toteutetaan? Siihen saa vapaasti laittaa ehdotuksia ja vinkkejä.

Tällainen pohdiskelma tähän alkuun. Jatkoa taiteen merkityksellisyydestä suhteessa vihaan seuraavassa artikkelissa. Kiitoksia lukijalle ja kommentoikaa vapaasti.